Päivä Kirstinä
Päivä Kirstinä
Alustus
Seurapiirirouva Kirsti Von Kouhiaa vitutti suunnattomasti. Hän oli perin kyllästynyt olemaan miehensä edustusrouva ja aviovaimo. Periaatteessahan asiat olivat mainiosti, eikä eläminen raharikkaan, kansainvälisen mobiili-miljonäärin rouvana hassumpaa ollut, mutta siitä huolimatta se vaan jostain kumman syystä vitutti. Raha ei tehnyt onnelliseksi, eikä rakkautta kartanossa enää muutamaan vuoteen ole ollut havaittavissa. Silti oli vaan oltava, niin kuin menisi helvetin hyvin. Oli jatkuvia edustustehtäviä ja aina piti olla viimeisenpäälle ja skarppina. Koskaan ei saanut heittää totaalisesti vapaalle ja antaa ajatuksen lentää. Viiniä ja shamppanjaa piti ottaa hienostuneesti, muka arvokkaassa seurassa, etusormi oikeassa asennossa. Koskaan ei saanut vetää perskänniä, vaikka mieli teki, eikä nostaa hametta korviin ja tuulettaa kunnolla. Sukkahousujen saumatkin, piti pitää viivasuorassa. Juhlapukuja ei ostettu mistään marketeista eikä kakkosluokan halpahalleista. Asusteet teetettiin tarkasti mittojen mukaan Pariisin, Lontoon ja Milanon räätäleillä. Sovituksissa käytiin perheen omistuksessa olevalla yksityislentokoneella. Kartanossa piti olla kliinistä ja siistiä, hopeiden piti kiiltää moitteettomasti ja Schjerfbeckien, van Goghien sekä Halosten sukukunnan teokset piti olla prikulleen vaaterissa seinillä. Muuten tuli sanomista. Gloriaan, Me Naisiin ja muihinkin alan lehtiin piti poseerata onnellisen näköisenä Benedicin vieressä, vaikka aistittavissa oli selvää tyytymättömyyttä molempien osapuolien tahoilta.
Kirsti
Kirsti oli lähtöisin tavallisesta pohjois-hämäläisestä työläisperheestä. Isä oli ollut ikänsä sirkkelisahurina pienellä sahalla ja äiti oli ollut kassana paikallisessa osulassa. Vanhemmat olivat vaatimattomia, ahkeria puurtajia, eikä taloudesta koskaan mitään oleellista puuttunut, vaikka pröystäilemäänkään ei päästy. Vaatteet olivat aina ehjät, sopivat sekä puhtaat. Kaiken kaikkiaan onnellinen lapsuus. Koulussa Kirsti oli pärjännyt kohtalaisesti ja lukiokin oli tullut käytyä, tosin hieman vastentahtoisesti, mutta kuitenkin. Valkolakkia oli juhlittu perheessä ylpeydellä, sillä olihan Kirsti perheen ainoa lapsi. Lukion jälkeen Kirsti pyrki ja pääsi terveydenhoito-oppilaitokseen Helsinkiin. Opinnot jäivät sitten kesken, kun Kirsti tapasi rikkaan suvun vesan, Benedict Von Kouhian. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Von Kouhiat omistivat kartanoita ja kiinteistöjä eri puolella Suomea. Espanjassa sekä Ranskassa oli omistuksessa prameat viinitilat. Valikoimaa löytyi niin lihan kuin kalankin kyytipojaksi. Kirsti kujersi Benedictin kainalossa ja omaisuuteen käytiin tutustumassa, niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Oli alusta asti selvää, että rahasta ei tulisi olemaan puutetta. Tulinen lempi roihusi pätsin kuumudella, eikä muilla asioilla ollut enää paljoakaan merkitystä. Kirsti oli ottanut tanakasti yhteen vanhempiensa kanssa opiskeluiden lopettamisesta. Puhumatonta, totaalista välimatkaa oli pidetty melkein kaksi vuotta, ennen kuin sovinto saatiin aikaiseksi. Nyt kummatkin vanhemmat olivat jo haudassa ja kotimökki oli myyty eräälle Hämeenlinnalaiselle imurikauppiaalle kesäpaikaksi. Rakkauden roihu Benedictin kanssa oli ajat sitten hiipunut ja nykyinen elämä oli Kirstin mielestä suoraan sanottuna perseestä.
Siinä sitä riitti seurapiirirouvalle sarkaa kynnettäväksi.
Kirsti olisi aina halunnut olla taiteilija. Tarkemmin sanottuna kuvanveistäjä. Siinä olisi saanut toteuttaa itseään vapaasti ja antaa ajatusten lentää, eikä pieni päissäänkään työskentely olisi tuonut veistoksiin muuta kuin oman pikantin säväyksen. Välillä olisi voinut heittää selälleen retkottamaan työn alla olevan veistoksen eteen, ottaa huikka punkkua ja odottaa uutta inspiraatiota. Voisi veistää vaikka yökaudet ja nukkua päivät. Ihan milloin mitenkin taiteellinen hurmoshenki-inspiraatio iskisi. Se vasta olisi elämää ja vapautta.
”saatana, kun ei o lahjoja”, kiroili Kirsti mielessään.
Nyt oli rahallisesti avioehdon takia niin kiinni tässä tyhjänpäiväisessä edustuselämässä, ettei tästä ilman mittavia taloudellisia menetyksiä koskaan pystyisi irtautumaan. Jos taas olisi taiteellisesti lahjakas, voisi hypätä tästä turhuuden junasta ja alkaa elämään leveästi kuvanveistäjänä. Kirstiä vitutti entistä enemmän, kun hän pohti mielessään mitä kaikkea taiteilijana voisikaan tehdä.
Tattarisuon taiteilija
Päivä heitti poplarin päälleen ja astui ulos Tattarinsuolla sijaitsevasta ateljeestaan. Oli pakko lähteä tekemään kierros. Haukata hieman happea ja katsoa jotain muutakin haukattavaa.
Taitelijan elämä nykypäivänä ei ollut helppoa. Tietysti joku Kain Tapper tai Laila Pullinen oli eri juttu, kun nimeä oli riittämiin ja maksavan asiakkaan kiinnostus työtä kuin työtä kohtaan oli suunnaton, mutta tällaisena rivi kuvanveistäjänä elämä oli välillä yhtä helvettiä. Ei tullut tilauksia, eikä graniitista tehdyt kivipaadet muutenkaan herättäneet raharikkaiden mielenkiintoa. Taiteilija apuraha oli vain kaukainen muisto jossain menneisyydessä.Talvella oli taiteilija joutunut monta kertaa seisomaan ja palelemaan pelastusarmeijan ruokajonossa saadakseen fyysistä ravintoa herkän taiteilijasielunsa seuraksi.
Päivää nolotti seistä jonossa.
Yleensä päälle täytyi laittaa korkeakauluksinen poolopaita sekä popliinitakki. Jos joku tuttu kulttuurihenkilö tai muuten vaan tuttu tavis kävelisi jonon ohi, saisi poolopaidasta ja ylösnostetuista poplarinkauluksista rakennettua riittävän panssarin tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Kerran oli Päivän mielessä käynyt jopa ostaa Army-Shopista kommandopipo ruoanhakureissua varten, mutta se olisi ehkä ollut liian roisia seisoa kommandopipo päässä pelastusarmeijan ruokajonossa. Kiinnittäisi ehkä liiaksikin näiden elämän murjomien kanssaihmisten huomiota. Nyt hän ikään kuin sulautui massaan, kuten lasitaiteilija kollegat asian ilmaisivat.
Muovikassit ruoanhakureissua varten piti valita pieteetillä. Yleensä Päivä valitsi oikeaan käteen suurehkon Lindexin punavalkoisen muovikassin ja vasemman käden kantamus näytti siltä, niin kuin se olisi juuri Stockmannilta tulossa. Ei siitä heti ulospäin arvannut, että kassit sisälsivät hieman ylimennyttä ranskanpullaa sekä muita pelastusarmeijan lähialueen kauppiailta saamia lahjoituksia. Laatutavaraa siis. Näinä ankeina aikoina ei Päivällä ollut vara ostaa edes Alkon viiniä, vaan inspiraation katalyyttiä piti valmistaa Alepasta ostetusta valmispakkauksesta ateljeen nurkassa säännöllisesti. Toki juhlapyhinä sekä kaupanteon onnistuttua, tuli hankittua myös laadukkaita Espanjalaisia virallisesta myymälästä. Tattarinsuon ateljee sijaitsi Mähösen autokorjaamon vieressä vanhassa ja vetoisassa peltihallissa. Ateljeen Päivä oli saanut vuokralle taiteilijayhdistyksen kautta ja hallin omisti Helsingin kaupunki. Muuta asuntoa ei Päivällä sitten ollutkaan. Vuokra-asuntonsa Kalliosta hän oli luovuttanut pois maksuvaikeuksien vuoksi, kun graniittimöhkäleiden kysyntä oli hiipunut miltei kokonaan. Ateljeessa eläminen kyllä onnistui, vaikkakin talvella tuppasi olemaan aika kylmä. Viini lämmitti mukavasti. Päivän olisi tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin monta kertaa. Hän haaveili kotirouvana olemisesta jonkun rikkaan onaskin kainalossa. Ei rahahuolia, ei vilua, ei nälkää.
”jumankauta, kun löytäis sellaisen ökyrikkaan ja komean ukon jostain”, haaveili Päivä.
Lehdistö
Kirsti oli lukenut syyskuun Glorian. Siinä oli ollut juttu, paitsi Benedicistä ja hänestä itsestään, myös Tattarinsuolla graniittisia veistoksia tekevästä taiteilijasta. Kuvanveistäjä oli kertonut työstään ja rytmistään. Ei mitään säännöllistä, ainoastaan inspiraation voimalla tehty työ. Inspiraation iskiessä, vaikka keskellä yötä, nousi taiteilija veistämään teostaan.
”-helvetti soikoon, noitui seurapiiri rouva karkeasti, tuo oli juuri sitä elämää, mitä minä olisin halunnut elää”
Kirjasto
Päivä oli paremman tekemisen puutteessa raahautunut kirjaston lehtisaliin. Glorian toimittaja oli käynyt tekemässä hänestä pienen jutun Syyskuun taideteemanumeroon. Oli luvannut lehdenkin lähettää, vaan eipä ollut kuulunut. Päivä selaili oman juttunsa läpi melko nopeasti, eipä tuo hirveästi innostanut. Mielenkiintoa Päivässä sen sijaan herätti kolmen aukeaman juttu mobiili-miljönääri Benedict von Kouhiasta ja hänen vaimostaan Kirstistä. Von Kouhiat omistivat mittavan määrän arvo taidetta, jota kartanossaan teemanumeroon esittelivät. Von Kouhiat kertoilivat muutenkin edustuselämästään avoimesti ja esittelivät kartanoaan ja autojaan. Kirsti Von Kouhia esitteli myös Pariisissa, Milanossa ja Lontoossa teettämiään asusteita. Kirsti ylisti myös miestään, puhumalla lämpimästi rakkaudestaan Benediciä kohtaan.
”-voi kun joskus saisi tuollaisen miehen ja tuollaisen elämän”, unelmoi Päivä, lukiessaan artikkelia.
Kirsti luki jutun Tattarinsuon kuvanveistäjästä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän heittäytyi selälleen kartanon käsintehdylle tammivuoteelle, laittoi kädet niskan taakse, sulki silmänsä, huokaisi syvään ja lausahti ääneen.
”Se vasta olisi oikeaa elämää. Olisi todella upeaa olla Päivä Kirstinä”.
Kirjastosta ateljeeseen palattuaan maistui taiteilijalle muutama lasi oma tekemää katalyyttiä. Siemaillessaan tuota jaloa lientä, hän ajatteli Von Kouhiasta tehtyä Glorian juttua.
”Olisi se todella upeaa elämää. Ei huolta toimeentulosta, ei huolta huomisesta. - millaistakohan olisi viettää päivä Kirstinä”, mietiskeli Päivä
Kuvanveistäjä Päivä Kirstinä asettui pitkäkseen sohvalle, nukahti ja näki unta että Benedict Von Kouhia asteli sisään Tattarinsuon ateljeeseen ja tilasi kartanonsa pihalle kolme isoa graniitti teosta. Mikä parasta Von Kouhia maksoi teokset käteisellä, etukäteen.
- Pirttis -
Säihkettä ja sähinää
Säihkettä ja sähinää
Tuure ja Pauli
Tuure ja Pauli sättivät toisiaan mitä eriskummallisemmilla haukkumanimillä, ollen samalla tukevasti kiinni toistensa rintapielissä. Salamannopeasti Tuuren oikea suora viuhahti napsahtaen Paulin poskipäähän. Pauli oikaisi oikean jalkansa suoraksi ja lähetti kovan, Hyypiänkin kateeksi saavan potkun, Tuuren sukukalleuksiin. Pauli sadatteli samalla huonoa tuuriaan etteivät Sievin teräskärkiset ja naulasuojalla varustetut työkengät olleet jääneet jalkaan, vaan hän oli näillä tanssikengillä liikenteessä. Olisi nimittäin tullut kunnon jälkeä. Tuure ähkäisi kuuluvasti kumartuen potkun saattamasta kivusta. Pauli näki tilaisuutensa tulleen ja kiskaisi surutta vasemman koukun taisteluparinsa nokkaan. Punaväri tirskahti Paulin vaalean, juuri tätä tilaisuutta varten Dressmannista ostetun paidan sekä kravatin päälle.
Peli näytti melko selvältä, joten käänsin katseeni toisaalle.
Pauliina ja Elsi
Pauliina ja Elsi mittelivät voimiaan neuvotteluhuoneen eteisessä. Hiustuppoja lenteli repimisen seurauksena valtoimenaan ilmassa. Elsi oli saanut jo raapaistua Pauliinan poskeen kynsillään vertavuotavan haavan. Vähän kun sen Fiat-automerkin mainoksessa olevan ”pedon merkin”. Hammasten kiristely ja kirskunta oli korvia huumaava. Pauliinalla oli luonnonkikkurat pitkät vaaleat hiukset. Niitä oli vaalittu ja pesty parhailla shamppoilla pikkutytöstä lähtien. Myös hoitoaineet olivat olleet ensiluokkaisia. Jossain vaiheessa tuota tulista ja kirosanoja sinkoilevaa taistelua oli Elsi saanut käsiinsä eteisen pyökkiseltä puhelinpöydältä käsiinsä sakset. Elsi sai otteen Pauliinan poninhännästä ja ”naps”…kuului karmaiseva huuto, kun vaaleat enkelinkiharat putosivat tammiparketille.
Tuohon taisi loppua tuo naispaini, joten käänsin katseeni toisaalle.
Toimitusjohtaja ja Talouspäälikkö
Toimitusjohtaja Ronkainen käytti golf-mailaansa kuin ruoskaa. Rauta-vitonen oli hieman jo antanut periksi ja taipunut varresta. Napakat iskut löysivät kuitenkin toinen toisensa jälkeen tihenevässä tahdissa talouspäälikkö Matilaisen polvitaipeisiin. Matilainen makasi vatsallaan lattialla, eikä tehnyt elettäkään vastustellakseen lyöntejä. – ei tässä auta poikkiteloin heittäytyä vastustamaan toimitusjohtajaa, mietti Matilainen, vaikka kipu viilsi jo miltei koko kehoa. – päästä ny perskule joku äännähdys, että tiedän oletko ylipäätään tajuissas, huusi Ronkainen kitarisat loistaen. – en minä kauaa tuollaista liikkumatonta säkkiä jaksa moukaroida, vaihdan kohta kohdetta, jatkoi toimitusjohtaja ankarasti punoittaen. Matilainen päätti liikahtaa hieman, jotta ei joutuisi osattomaksi johtajan huomiosta.
Eipä tuossa varmaan ihmeitä tapahdu, joten käänsin katseeni toisaalle
Ronkaiska ja Myyntimies Mähönen
Johtaja Ronkaisen rouva Ellen Romu-Ronkainen oli vielä kohtuullisen hyvässä kuosissa ikäisekseen. Ainakin Myyntimies Mähösen, about noin 1,9 promillen silmien läpi katsottuna. Neukkarihuoneen naisten wc: een ovi oli jäänyt sepposen selälleen ja jos muilla ei olisi ollut niin kiire kuin nyt oli, olisi lemmenleikit välittyneet verkkokalvojen kautta kaikille paikallaolijoille.
No niin….,joten käänsin katseeni toisaalle.
Palaute osuus
Maanantai-aamuna kaikki palasivat työpisteisiinsä. Jotkut olivat laastaroitu hieman enemmän ja jotkut taas vähemmän. Muutamalla näkyi jopa ompeleita. Olipa joukossa yksi lastoitettukin jäsen. Uusia kampauksia havaittiin myös ja todettiin miten hyvin tuollainen sopii juuri sinulle. Pienoisista kolhuista huolimatta juhlien tunnelmaa kehuttiin rehdiksi sekä rennoksi ja luvattiin juhlia taas ensi vuonna yhtä hillitysti. Kyllä Ronkainen Oy osaa juhlat järjestää. Kaikki tosin olivat sitä mieltä, että pikkujoulubooli olisi saanut olla hieman väkevämpää ja sitä olisi saanut olla hiukan enemmän.
Käänsin katseeni toisaalle.
-Pirttis-
Kaseva Osa 1
Kaseva Osa I
Johdanto
Kaseva ei ollut tyhmä. Mies, joka oli rahoittanut elämänsä jo melkein neljäkymmentä vuotta huijarinhommia harrastamalla, jäämättä kertaakaan kiinni, ei voinut olla tyhmä. Itseään Kaseva luonnehti enemminkin varttineroksi. Mieheksi, joka kulkee omia polkujaan, vähän niin kuin se mainoksen buutsimies.
Paskin kokemus koko elämässä
Elämänsä vaikein ajanjakso Kasevalle osui kahdeksankytluvun puolessa välissä, kun valtio määräsi kunnille pakkotyöllistämisvelvotteen työttömälle työnhakijalle. Kaseva oli kiroillut karkeasti saadessaan postiluukustaan lapun ilmoittautua kunnan teknisessä virastossa maanantaina klo.8.00. Tärkeän näköinen ja oloinen kunnan sameanpoistaja insinööri, vai mikä lie, seisoi karvahattu päässä, pitkävartiset lapikkaat jalassa jo odottelemassa kun Kaseva saapui noin kolme minuuttia yli sovitun ajan virastolle. Insinööri komensi möreällä äänellään Kasevan autoon, totesi lakonisesti että olet myöhässä ja ajoi paikalliselle vedenpuhdistamolle esittelemään tulevaa kahden viikon toimenkuvaa työllistetylle. Fiatissa oli ahdasta ja tunkkaista. Sekään ei vielä riittänyt, sillä Fiatin moottorin, rengasmelun sekä muiden resonanssiäänien seasta ylimpänä pauhasi Jaakko Teppo jotain Pam, Pam, Pamelaa.
- …tana tässähän on kyse jo ihmisoikeuksien polkemisesta, mutisi Kaseva.
Automatkan aikana insinööri selvitti säännöt ja ohjeet, joita piti prikulleen noudattaa. Kesken päivän poistuminen työpaikan tiloista, edes ruokatunnilla, ei ollut kovin suotavaa. Prosessin ollessa kriittisessä vaiheessa piti myös omista tarpeistaan joustaa, selitti insinööri. Kaseva ajatteli, että mikä estää kusemasta siinä paskapaljua vahdatessa sinne samaan laariin. Aika älytöntä lähtee vessaan kuselle, kun asian voisi mutkattomamminkin hoitaa. Älytöntä hommaa kerrassaan.
Kasevan ja insinöörin välit tulehtuivat miltei välittömästi, kun Kasevan suusta pääsi puolitahattomasti:
– Paskanhaju, paska palkka, paska paikka, EVVK.
Kaseva kuitenkin päätti hoitaa postinsa moitteetta, jotta pääsisi ilman merkintöjä harrastamaan taas varsinaista tointaan mistä leipä lähti, eli huijaamista. Pitihän se moitteeton ja suoraselkäisen maine olla huijarillakin. Insinööriä hän ei enää työnmerkeissä eikä muutenkaan tavannut. Kävipähän kerran piruuttaan muistuttamassa olemassaolostaan vapauttamalla insinöörin vangitsemat ilmat Fiatin eturenkaista taivaan tuuliin.
Pikku Kaseva
Uransa huijarina Kaseva aloitti ikään kuin huomaamattomasti. Pikkupoikana teki aina mieli kaikenlaista pientä tarviketta. Makeisia, sekä tietysti Jaffaa. Jaffa oli siihen aikaan parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Ainakin pikkupojan mielestä. Mieli teki mennä siitä mistä aita on matalin. Ja rahaa kun ei ollut sitä piti kehitellä. Pikku Kaseva kehittelikin rahantekoideoitaan itsekseen ja testaili niiden toimivuutta lähiseudun yrityksissä. Testaustoiminnan ja tuotekehittelyn kohteeksi joutui mm. sekatavarakauppa Urho Terva & Pojat Ky sekä paikallinen juottola T:mi Saarisen Riemubaari. Osalliseksi kehittelyyn seuloutui myös Summasen Huolto Oy
Pullonpyöritystä
Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään näistä nykyisistä pulloja ja koreja nielevistä hirviöistä kauppojen auloissa, vaan pullot vietiin kassissa koreihin ja kassalla vain ilmoitettiin paljonko hylsyjä oli kassista koriin tiensä löytänyt. Kaseva ilmoitti alkuun vain pari pulloa enemmän mitä oli toimittanut, mutta jo muutaman kerran jälkeen kymmenkunta haamupulloakaan ei ollut enää temppu eikä mikään. Rahaa tuli ja melkein saman tien se meni. Aina oli jotain puutetta ja yleensä se hankittiin paikkakunnan ainoasta kaupasta eli tässä tapauksessa Tervasta. Kaseva ei nähnyt toiminnassaan mitään sinänsä epäilyttävää, koska rahat kuitenkin kierrossa palautuivat aina sekatavarakaupan kassaan. Tuotekehittelyä pullorahastuksen suhteen tapahtui erään syksyisen illan hämärässä. Kaseva hiippaili Tervan takapihalle ja lastasi maitokärryissä olevat pahvilootat täyteen pulloja koreista, jotka odottelivat aamun kuljetusta jatkojalostukseen. Tietenkään Kaseva ei koskenut päällimmäisiin koreihin. Alemmista koreista tyhjennettiin kustakin muutama pullo ja nekin korin keskeltä, että vajavaisuutta ei varmasti ainakaan heti huomattu. Kuorma käytiin hakemassa kerran kahdessa viikossa ja Kaseva vieraili aina kuljetusta edeltävänä yönä pulloröykkiötä veloittamassa. Kaseva palautteli sitten pienissä erissä pulloja kauppiaalle ja ilmoitti aina muutaman haamupullon kylkiäisiksi. Rahaa tuli nyt jo sen verran, että sitä kaikkea ei uskaltanut käyttää. Olisi herännyt liikaa mielenkiintoa siihen mistä Pikku Kasevalle muka tuollaiset rahat olisivat siunaantuneet. Rahaa oli pistettävä jo säästöönkin. Pullorumbaa Kaseva jaksoi pyöritellä pari kesää ja syksyä. Tyhjäkäyntiajan Kaseva panosti ajattelemiseen.
– Kyllä jukelauta raha on saatava helpommalla, kun tuolla ainaisella pullonpyörityksellä, mietti Kaseva
Pajatso
Riemubaariin oli yhtenä kauniina aamuna ilmestynyt peliautomaatti. Pajatso. Tuo suurenmäärän kaksikymmenpennisiä sisältänyt aparaatti oli Kasevan suuren mielenkiinnon kohteena. Tai paremminkin se, millä valuttaisi pennoset automaatin syövereistä omien, ensimmäisten omilla rahoilla kaupungista hankittujen Jamesten taskuun. Miettiminen, tuumailu ja kehittely oli ankaraa. Testausta ei oikein mitenkään järkevästi voinut toteuttaa ja niin piti tehdä äärimmäisen tärkeitä laskelmia. Eräänä päivänä, taas kerran pullojenpalautuksen yhteydessä, Kaseva ilmoitti Tervan kassan kaunottarelle haluavansa palautuspulloista saadut rahat kaikki kaksikymmenpennisinä. Kassa suostui ehdotukseen. Hyvillä mielin onnistuneesta rahanvaihdosta, Kaseva säntäsi puolijuoksua Riemubaariin. Hän tipautti kaksi kolikkoa pajatson raha-aukosta sisään, nappasi etusormellaan kolikot automaatin sisuksiin tehden samalla tärkeitä havaintoja tulevaa silmälläpitäen. Kaikki kävi sen verran nopeasti, että baarinpitäjä ei ehtinyt edes huomaamaan asiakkaan käyntiä. Saarinen oli niin uppoutunut lukemaan takahuoneessa uutta, vielä siihen aikaan suht harvinaista miehille tarkoitettua aikakauslehteä.
Loput kaksikymmenpenniset Kaseva sulloi taskuunsa ja lähti suorittamaan paikalliselta huoltoasemalta lainaamansa työntömitan avulla rahojen paksuusmittausta. Kas kummaa, mittaus osoitti, että rahapajalla oli koneiden asetukset aika hyvin kohdallaan. Suuria heittoja ei pennosissa ollut. Heittoa oli kuitenkin sen verran, että kaikki kannatti mitata. Sitten se löytyi. Bingo. Melkeinpä puoltatoista millimetriä muita ohuempi kaksikymmenpenninen oli löytänyt tiensä Tervan kassakoneesta Kasevan tulevaksi tyhjennys työkaluksi. Kaseva työsti vielä tuota valittua yksilöä viilaamalla sitä hieman kummaltakin puolelta. Särmät on välillä hyvä hioa, asiassa kuin asiassa, mietti Kaseva. Työntömittaa lainatessaan huoltsikalta oli Kaseva huomioinut hallin perukoilla melkeinpä tyhjän panttina seisoskelevan pylväsporakoneen. Tuota vehjettä tässä vielä tarvittaisiin… mutta, mutta… millä porata reikä rahaan ilman muutenkin yltiö uteliaan huoltoasemanpitäjän ihmettelyä, oli pienoinen ongelma. Kaseva mietiskeli seuraavan yön. Aamulla kaikki oli selvää. Kaseva leikkasi koulusta vahingossa reppuun jääneillä peltisaksilla, kaksi kymmenen kertaa kymmenen senttiä mitoiltaan olevaa neliötä millin paksuisesta pellistä, sijoitti ne tarkasti päällekkäin ja mitoitti täsmälleen peltien väliin keskikohdalle valitsemansa kaksikymmenpennisen. Kaseva viimeisteli vielä tuon rahantekoautomaatin muotin nappaamalla pistepuikolla jäljen tarkalleen paikkaan johon pora tulisi ahnaasti lastuten jyrsimään reiän. Näillä asetuksilla reikä tulisi tarkalleen kaksikymmenpennisen yläreunaan. Koko komeuden hän liimasi molemmista päistä kasaan aika nirkosella liimamäärällä, jotta tulevan tyhjennystyökalun irtisaattaminen muotistaan olisi helppoa, eikä vaatisi turhaa ponnistelua ja hampaidenkiristelyä.
Työstö
Valmiin muotin kanssa Kaseva suuntasi huoltoasemalle. Huoltoasemaa piti todellinen pitkänlinjan ammattimies Torsti Summanen. Summasen Huolto Oy liikeyritys, pyöri mallikkaasti jo toisessa polvessa. Kädet, naama sekä leipä pysyi näin ollen tasaisessa rasvassa päivittäin. Kakstahti bensiinin myynti oli siihen aikaan huippulukemissa. Summasen mainoslause oli ”Polttoaineen jakelua letkusta ammattitaidolla. Huoltoa myös hameväelle”. Asiakaspalvelu oli yrittäjälle lähinnä elämäntapa. Niinpä nytkin tämä kaikenkansan palvelija työsti muotin tarkkaakin tarkemmin Kasevan ohjeiden mukaan. Eli porasi pylväsporakoneen karaan kiinnitetyn metallin työstöön tarkoitetun osamilliporanterän, halkaisijaltaan 0,8 mm:sen reiän tarkalleen Kasevan pistepuikolla lyömän jäljen kohdalle. Kaseva kiitteli ammattimiestä ja lupasi leikata tontilta ruohon palkaksi poraamisesta. Summanen kiitteli kovasti tarjouksesta ja hyväksyi sen myös salamannopeasti. Olipahan Summaselta yksi homma pois päiväjärjestyksestä, koska letkuista pitelemisessä piteli kiirettä.
- jaahas, sieltähän rovastin rouvan auto jo kaartaakin pihaan, totesi Summanen ja työnsi kädet syvälle haalarin taskuihin.
Palkinto
– Eipä arvannut ukko reikää poratessaan, että terän rouhiessa pientä lastua irti pellistä, syntyi samalla kuin sivutuotteena seuraava rahanhankkimistyökalu, mietiskeli Kaseva innoissaan.
Peltilevyjen toisistaan irrottamisen jälkeen oli Kasevalla käsissään helmi. Työkaluun tarvittava ohut siima löytyi isäukon kalastusvälineistä. Sitä Kaseva leikkasi tuollaisen viidenkymmenen sentin pituisen pätkän ja sitoi sen tiukasti kolikon yläreunassa olevaan ammattimiehen poraamaan reikään. Tyhjennystyökalu oli valmis toimintaan.
Kaseva tarkkaili Riemubaarin sisällä olevaa liikennettä noin parin viikon verran. Sitten hän päätti toteuttaa suunnitelman, jolla taskut täyttyisivät rahasta kenenkään huomaamatta. Baaria pitävä Saarinen vietti Kasevan tarkkailun pohjalta melko tylsää ja säännönmukaista päivärytmiä. Joka päivä Saarinen jätti baarin tyhjilleen, mutta ovet auki, siinä puolenpäivänaikaan. Saarinen käveli Tervalle ostamaan päivän eväänsä. Eväiden osto tosin oli Saariselta vain hämäystoimi. Todellisuudessa Saarinen kävi tarkastamassa olisiko lehtihyllyyn kenties ilmestynyt uusia alastomien naisten kuvia sisältäviä paperijulkaisuja. Saarisella oli myös vaimo.
Kauppareissu Saarisella kesti kokonaisuudessaan kutakuinkin parikymmentä minuuttia.
- Siinä ajassa toimivalla työkalulla ehtii tyhjentää pajatson kahteenkin kertaan, mietti Kaseva.
Tiistai oli sitten se päivä, kun Kaseva asteli muina miehinä, kenenkään näkemättä baarin vieressä olevan tiheähkön pensaikon suojaan. Oli kaiken kaikkiaan aurinkoinen päivä. Poistumisreitti oli valittu myös niin, että ketään ei sillä reitillä siihen kellonaikaan liikkunut. Saarinen lähti baaristaan, tarkalleen ottaen 11.57, kohti Tervan sekatavarakauppaa. Pikku Kaseva värjötteli pensaikon suojissa niin kauan, että Tervan ulko-ovi meni Saarisen takana kiinni. Kaseva käveli rauhallisin askelin baariin, kaivoi työkalun taskustaan ja pudotti sen pajatson raha-aukosta sisälle. Tämän jälkeen Kaseva napautti työkalun liikenteeseen ja siimasta ohjaamalla pakotti tyhjennystyökalun päävoiton eli kolmenmarkan kohdalle. Kaseva käytti ”pilkkitekniikkaa” nykiessään työkalun siimasta edestakaisin. Pilkkimistä kesti niin kauan kuin keskusta pajatsosta oli valuttanut kaikki kolikot keräyskuppiin. Tämän jälkeen Kaseva putsasi vielä pienempien voittojen sarakkeet, jättämällä kuitenkin muutamia kolikoita koneen tauluun, ettei huijausta huomattaisi.
Taskujen ollessa täynnä rahaa, poistui Kaseva paikalta valitsemaansa reittiä pitkin. Laskettuaan rahat Kaseva oli olevinaan rikas pikkupoika, olihan työkalu tuonut taskuihin 24 markkaa ja 50 penniä. Hyvä saalis, ottaen huomioon, että työkalu valmistui yhden ruohonleikkuun hinnalla.
Parin päivän päästä Kaseva kävi pelailemassa muutaman kaksikymmenpennisen Riemubaarin pajatsoon, ikään kuin lievittääkseen hieman omaatuntoaan. Saarinen istui tiskillä niin uppoutuneena lehteensä, ettei huomioinut Pikku Kasevan käyntiä tälläkään kertaa millään lailla.
Pikku Kaseva oli ostanut Tervasta pullon Jaffaa ja nautiskeli siitä pieniä siivuja istuessaan huoltsikan pihaan tuodulla penkillä. Vastaleikattu ruoho tuoksui hyvältä ja muutenkin oli onnellinen olo. Rovastinnan autokin näkyi taas olevan huollossa.
– Mikäs tässä on huijarin kylpiessä, auringossa ja kaksikymmenpennisissä, ajatteli Pikku Kaseva, hymyn pyrkiessä väkiselläkin suupieleen.
-Pirttis-
Skalppi
Skalppi
Alustus
Armas Mukkulainen oli äkkipikainen ja mustasukkainen mies. Armaksella oli upea ja verevä vaimo, Hilja. Lapseton pari asusteli pienessä mökissä metsän keskellä kaukana muusta asutuksesta. Kylille oli kolmisenkymmentä kilometriä. Kauppareissut taittuivat Armaksen toimesta mopolla. Hiljaa hän ei kylille päästänyt, koska ei millään muotoa halunnut muiden miespuolisten näkevän tuota ylvästä naista, eikä luonnollisesti hyväksynyt sitä, että Hilja olisi nähnyt kylillä muita uroita.
Epäilyn varjo
Elettiin sodanjälkeisiä vuosia. Kaikesta oli puutetta ja elo ei ollut kovinkaan helppoa.
Eräänä alkukesän päivänä kyläpoliisi Sarasto sai puhelun. Hilja Mukkulaisen sisko oli huolissaan, kun ei ollut saanut minkäänlaista elonmerkkiä sisarestaan. Yleensä Hilja aina vastasi sisarensa kirjeisiin, jotka Armas oli ensin tarkistanut. Puhelinta ei Mukkulaisen taloudessa ollut. Sarasto lupasi soittajalle käydä katsomassa, vielä tämän päivän aikana, olisiko Mukkulaiset kotosalla.
Saraston käyttöön oli annettu keskusvarikolta vanha moottoripyörä. Merkiltään IZ-M49. Sillä matka taittui joutuisasti. Taattua varmatoimista neuvostoliittolaista laatua. Samaisen tehtaan kattojen alta oli kotoisin myös Kalashnikov-rynnäkkökivääri. Ääni kummassakin laatu tuotteessa oli hyvin pitkälti samankaltainen. Kyläpoliisi saapui Mukkulaisen tilalle heti aamupäivästä. Sarasto koputteli, kierteli ja teki havaintoja myös ympäristössä. Mitään muuta havainnoitavaa ei vihkoon kirjautunut paitsi se, että ruoho oli pihassa melko pitkää ja niittoa vaille. Rutinoitunut poliisimies teki heti johtopäätöksen. Vähään aikaan ei tilalla ollut enää elollista elämää ollut. Sarasto palasi ilman isompia ihmettelyjä toimipaikalleen ja soitti Hiljan siskolle. Poliisimies selvitti vain ja ainoastaan ne asiat mitkä oli havainnoinut. Sisko oli enemmänkuin ihmeissään.
”Nyt ei ole asiat ihan tolallaan Mukkulaisten mökissä”, tuumi sisko poliisille.
”Voihan ne olla vaikka jossain kyläreissussa”, vastasi Sarasto.
Sisko kuitenkin omilla puheillaan onnistui vakuuttamaan Saraston siitä, että asiat eivät todellakaan olleet kuosissaan. Sarasto lupasi huomenissa ruveta tekemään hivenen tarkempia ja yksityiskohtaisempia tutkimuksia Mukkulaisessa.
Löytö
Aamu alkoi sarastaa. Sarasto heräsi jo varhain. Aamutoimet tuo hapsutukkainen ja luiseva mies suoritti poliisimiehen varmuudella. Ilmassa oli jotain kummaa kihelmöintiä. Teki jo mieli lähteä Mukkulaiseen tutkimuksille. Epätavallista. Kerrankin oli Saraston elämässä jotain muutakin poikkeavaa, kuin vain mieltymys aika ajoin pukeutua naisten vaatteisiin.
Ei mennyt kauaakaan, kun Sarasto teki karmaisevan löydön mökin lähellä olevasta kivenkolosta.
”Hyi helvetti”, pääsi poliisimiehen suusta.
”Ei jumalauta, ihmisen päänahka”, ihmetteli Sarasto.
”Perkeles, joku on skalpeerattu”, hoksasi poliisimies.
Kovin kaukana ei sekään hetki käynyt, että aamulla nautitut talkkunat olisivat löytyneet Mukkulaisen pihasta. Sarasto sai kuitenkin pidäteltyä, vaikka talkkunan kanssa nautittu piimä korvensi jo kurkkua. Saraston silmissä kävi hetken myös välähdys jostain John Waynen lännenelokuvasta, jossa oli vastapuolella Istuva Härkä ja muitakin intiaaneja.
Nieleskellen piimänmakuista suuvettä Sarasto nosti skalpin muovipussiin. Skalpissa oli kiinni pitkät mustat ja kiiltävät hiukset. Löytyi myös matoja ja kärpäsiä. Poliisi tutkaili muunkin lähimaaston tarkasti, mutta mitään rikokseen viittaavaa hän ei löytänyt. Sarasto palasi illansuussa työhuoneeseensa, joka sijaitsi hänen asuttamassaan omakotitalossa kylän keskellä.
Sarasto otti yhteyttä esimieheensä ja kertoi siskon epäilyksistä, sekä omasta löydöksestään. Nyt pyörähti isoratas liikkeelle.
KRP:n miehet olivat seuraavana aamuna Saraston oven takana koputtelemassa. Tutkijat hoputtivat miestä laittamaan virkapuvun ylleen, sekä määräsivät mahtikäskyllä Saraston oppaaksi ja avuksi epäillylle rikoksentekopaikalle. Sarasto teki työtä käskettyä. Viidentoista minuutin päästä oltiinkin jo paikalla ja tutkinta käynnistyi. Hankalampi tapaus. Mitään veritekoon viittaavia jälkiä ei löytynyt. Skalpin tutkimuksissa kuitenkin selvisi, että se oli lähtöisin Hilja Mukkalaisen päästä. Sisko oli yökkien todistanut kyseessä olevan Hiljan päänahan. Tunnistus oli helppoa, sillä Hiljalla oli ollut erittäin mustat, pitkät sekä kiiltävät hiukset. Sen sijaan matoja ja kärpäsiä ei sisko ollut aikaisemmin Hiljan hiuksissa huomannut olevan.
Kolme viikkoa KRP:n pukuparivaljakko oli Saraston vieraana. Söivät, joivat ja pelasivat marjapussia, mutta tutkinta ei notkahtanut piiruakaan eteenpäin. Sitten parivaljakko palasi omiin toimipisteisiinsä. Sarastolle annettiin ohjeet, sekä lupa tutkia ja toimia asiassa parhaaksi katsomallaan tavalla. Kylillekin oli sana skalpin löytymisestä kiirinyt ja huhut olivat saamassa vallan. Sarasto sai selville, että Armas Mukkulainen oli ilmoittautunut jo noin puoli vuotta sitten tukkityömaalle Lappiin. Työmaakin selvisi, kun soitteli metsäyhtiöihin. Mukkulainen tunsi Saraston sen verran hyvin, että Lapin matkaan olisi lähetettävä joku muu kuin kylän oma poliisi.
Mälkki
KRP:n tutkija Mälkki ei ollut ensimmäistä kertaa rikollista jäljittämässä. Mälkki oli ansioitunut tutkija Helsingin osastosta. Hän sai toimeksiannon esimieheltään, jossa kerrottiin asian taustat ja määrättiin varautumaan Lapin matkaan. Tietenkään rikospoliisin ominaisuudessa ei Mälkki reissuun lähtenyt, vaan pestautui metsäyhtiön palvelukseen tukkitöitä tekemään.
Etukäteen oli järjestetty niin, että vaimonsa skalpeeraamisesta epäillyn rikoksentekijän kanssa Mälkki majoittui samaan kämppään.
Hyvinkin pian Mälkille selvisi, että kämpän yläpetissä öitään vietti todellakin Armas Mukkulainen.
Ensimmäinen viikko meni tukkitöitä tehdessä. Mälkki yritti vaivihkaa tutustua tuohon yrmeään mieheen. Minkäänlaista vastakaikua hän ei kuitenkaan uteluihinsa saanut.
Oli laadittava uusi suunnitelma.
Taktiikka
Eräänä iltana alkoi Mälkki hieman ennen nukkumaanmenoa niiskutella alapetissä. Itse tehdyt kyyneleet pyrkivät rikostutkijan silmäkulmaan.
”Kaikkea taitoa sitä tässä tutkijan ammatissakin tarvii”, mietti mies ja jatkoi itkemistään hieman kovaäänisemmin.
Mukkulainen käänsi yläpetillä vain kylkeä ja jatkoi uniaan. Nyyhkyttämisen Mälkki lopetti, kun huomasi, että Mukkulainen nukkuu ihan sikeästi. Mälkki toisti kahden viikon ajan tätä nyyhkyttämis- ja itkutaktiikkaa. Vihdoin ja viimein alkoi tulla tulosta, kun yläpetiltä eräänä iltana kuului lause:
”Voisitko olla hiljaa. Yrittelen nukkua”.
Mälkki jatkoi kuitenkin nyyhkimistään todeten
”On niin hirveä asia omallatunnolla, että väkisinkin itkettää”.
Mukkulainen kieriskeli yläpetissä aikansa, josta tutkija päätteli, että sitä selvästi häiritsi sekä kiinnosti tuo lausahdus. Seuraavana työpäivänä Mukkulainen hakeutui ruokatunnilla Mälkin seuraan, ikään kuin tuttavuutta tekemään.
”Ilmoja on pidelly”, tokaisi Mukkulainen.
”Juuh… onneks on ollu hyvät ilmat, niin on voinut tehdä töitä. Unohtuu mukavammin nuo ikävät ajatukset”, vastasi Mälkki.
”Jokaisellahan sitä on omat murheensa ja tekonsa kannettavana”, sanoi Mukkulainen.
”Näin on. Eiköhän jatketa” vastasi Mälkki.
”Juu, puhutaan kämpillä sitten lisää” sanoi Mukkulainen.
Mälkki oli lopun työpäivän kuin tulisilla hiilillä. Tarinansa hän oli miettinyt jo pitkälti etukäteen ja koonnut sen melko tarkaksi.
Tuli ilta ja Mälkki alkoi alapetissä nyyhkyttää.
”Mikä voi olla miehellä noin synkkä asia tunnolla, että joka ilta sitä itkee”, kyseli Mukkulainen.
”Henkirikos”, latasi tutkija.
Yläpetissä oli kymmenen minuuttia aivan hiljaista.
”Haluaisitkos puhua asiasta enemmän” kyseli Mukkulainen.
”Voisihan tuossa jollekin sitä purkaa. Semmoselle kuka ei asiaa levittele eteenpäin”
”Meikäläisellä nuo salaisuudet on varmassa tallessa” heitti Mukkulainen yläpetiltä.
Mälkki oli varma, että Hilja Mukkulaisen henkirikos selviäisi melko pian.
”Tuli tuossa riita vaimon kanssa ja se päätyi kohtalokkain seurauksin”, totesi Mälkki ja jatkoi…
”Näin eräänä iltana muijani toisen miehen kanssa kaupungilla. Kävelivät käsi kädessä ja suutelivat, siinä meikäläisen silmien alla. Kuka mies sellaista sulattaisi ihan tosta vaan”, satuili rikostutkija
”No ei varmasti kukaan normaali mies”, kuului yläpetiltä.
”Menivät siinä sitten erään talon rappukäytävän ovesta sisään ja sitten kului parisen tuntia. Vaimoni sieltä ainoastaan sitten lähti. Epäilin että mies varmaan oli jo kotonaan, siis siellä mistä eukkoni tuli”.
”Jumalauta…tommosta ei tarvi kenenkään sulattaa”, kiroili Mukkulainen.
”Kyselin sitten asiasta kotona eukoltani, joka suuttui välittömästi ja antoi ymmärtää, että asiassa ei o mitään perää”, Mälkki lisäsi löylyä kiukaalle.
”Sitten tuli pieni käsirysy, jonka seurauksena eukko perkele menetti henkensä”, jatkoi Mälkki.
”En minä siitä koskaan kiinni jäänyt, kun piilotin ruumiin. Kaivoin sen maahan, mutta se muisto ei anna rauhaa. Se se meikäläisen omaatuntoa aina silloin tällöin kaivertaa ja itkettää”
Mukkulainen oli hiljaa mietteissään useamman tunnin. Hyppäsi yläpetiltä lattialle ja tokaisi
”Pitää käydä kusella”
Kävellessään nurkalle Mukkulainen mietti kuumeisesti Mälkin kertomusta.
”Pitäisiköhän asiasta ilmoittaa viranomaisille, vai luottaa vain mieheen ja kertoa omakin tarina”.
Läpimurto
Lokakuun viimeisenä päivänä pärähti Saraston työhuoneessa puhelin.
”Kyläpoliisi Sarasto”
”Mälkki tässä keskusrikospoliisista terve. Se teidän kylällä sattunut skalppi juttu on selvinnyt”
”Ohhoh”, pääsi Sarastolta.
Mälkki kertoi Sarastolle juurta jaksaen kesästä syksyyn Lapin metsätyömaalla tapahtuneet asiat.
Mukkulainen oli Saraston valetarinan perusteella luottanut tuohon tekaistuun tukkityöläiseen sen verran, että oli yksityiskohtaisesti kertonut myös Mukkulaisessa tapahtuneen henkirikoksen. Armas oli epäillyt, että sillä välin kun hän oli ollut kauppareissussa, oli mökissä vieraillut vieras onaski ja pannut Hiljan pään pyörälle. Epäilykset heräsivät, kun ruokapöydällä oli kauppareissusta tullessa kaksi kahvikuppia. Muuta Armas ei tarvinnutkaan syyksi epäilyihin, vaan mustasukkaisuuspuuskassaan nuiji Hiljan halolla hengiltä. Armakselle selvisi jälkeenpäin, että kuppi oli nimenomaan katettu kaupasta tulijalle. Armas oli kertonut, että hävitti kropan. Oli kuitenkin halunnut säästää vaimostaan jonkin muiston ja kertoi tarkalleen paikan mistä muisto löytyisi. Skalppi olisi kivenkolossa, kotitilan läheisessä metsässä.
Murhaaja Mukkulainen kuvaili vielä skalpin yksityiskohtaisesti. Mälkki tiesi nyt varmuudella, että Mukkulainen oli tappanut vaimonsa. Tekovälineellä oli keitetty nokipannukahvit.
Keskusrikospoliisin Helsingin osaston tutkijat olivat sitten miehissä hakeneet Mukkulaisen Lapista.
Armas Mukkulainen tuomittiin yksinteoin tehdystä murhasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen.
Hilja Mukkulaiselle järjestettiin siskonsa toimesta kunnon hautajaiset. Arkku oli tammea, mutta kevyt kantaa. Torson löytöpaikkaa ei koskaan saatu selville. Maan uumeniin siunattiin ainoastaan tuo kyläpoliisi Saraston löytämä skalppi.
Viisi vuotta ja kolme kuukautta tuomiota kärsittyään Mukkulainen sekosi ja päätti päivänsä oman käden kautta Kakolassa.
Mälkki ylennettiin rikoskomisarioksi.
Saraston sekä Aila Mukkulaisen tiet kohtasivat tutkinnan aikana sen verran useasti, että nopeassa tahdissa virkasuhde muuttui seurusteluksi. Pari avioitui, sai pari pientä kiharapäätä ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti.
- Pirttis -
Mietintö
“Elämän kyydissä. Pelkääjän paikalla”
-Pirttis-
Maitokone
Maitokone
Heräsin jo ennen aamuneljää, kun kuulin emännän kolistelevan karjakeittiössä. Emäntä tuli aina työpaikalleen hirveällä ryminällä vaikka varmasti tiesi, että osa meistä halusi nukkua pitkään. Liekö tuo kiusaksi tehnyt kolinaa, kun tiesi että nuo ulkomaanrodut olivat kovin aamu-unisia. Sitä en oikein usko, olihan emäntä muuten niin hyvä sydämminen ihminen, eikä varmasti tahtonut kellekään tarkoituksella pahaa mieltä aiheuttaa. Astiat kolisivat ja vesi loiskui edestakaisin isoissa teollisuusastioissa hänen desinfioidessaan työvälineitään. Tuollaiseen meteliin ei voinut olla heräämättä. Minä tykkäsin aikaisesta heräämisestä ja siitä kun talossa oli meteliä. Olin funtsannutkin olevani sellainen sosiaalinen lehmä. Radiossa olin kuullut, että myös ihmisrodusta löytyy kyseisiä yksilöitä.
Pari viikkoa sitten meitä oli ollut vielä kolmisenkymmentä. Nyt olin yksin ja oli hiljaista. Liian hiljaista. Meitä oli kohdeltu erittäin hyvin. Olin ollut talossa ihan pienestä vasikasta asti ja oppinut hyvin jo talon rutiinit. Jokaisella oli oma pieni looshi jossa voi ottaa päiväunet tai viettää aikaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Nurkassa oli myös matkaradio. Ihme ja kumma, olin oppinut kaikkien navetassa asumieni vuosien jälkeen ymmärtämään suurimman osan puheesta mitä tuosta sähköisestä aparaatista ulos suollettiin. Tylsistä puheohjelmista mitä koneesta tuli en suoraan sanottuna piitannut. Uutiset toki kuuntelin, tulihan sieltä tärkeää asiaa näin lehmänkin näkövinkkelistä katsottuna. Vaikka ymmärrykseni oli rajallinen, jotain sentään ymmärsin. Kotimaista musiikkia tykkäsin erityisesti kuunnella. Suosikkini oli Juha ”Watt” Vainion ”Käyn ahon laitaa minä ilman paitaa…” kerrassaan mainio musiikkipläjäys ja jotenkin lähellä tällaisen perussuomalaisen sosiaalisen lehmän sydäntä. Perussuomalaisella en tosiaankaan tarkoita edesmenneen päähän lyödyn gladiaattorikansanedustajan puoluetta, vaan rehtiä suomalaista lehmää.
Navetassamme oli puhdasta ja siistiä. Isäntä ja emäntä kantoivat aina ruuan kuin tarjottimilla eteemme ja elämä oli mallillaan. Kevään koittaessa lähdimme usein ulos syömään ja viettämään laatuaikaa. Mässäilimme itsemme kylläisiksi ja kylvimme auringossa. Menimme ulos aina hyvässä järjestyksessä, minä viimeisenä koska looshini oli kauimpana ulko-ovesta. Takaisin sisään tulimme sitten päinvastaisessa järjestyksessä, jolloin minä sain luvan kulkea ensimmäisenä. Joskus taivaalta tiputteli myös vettä, mutta se joka ei sateessa olosta tykännyt voi astella suojaan isännän rakentamaan komeaan katokseen. Katoksen peltikatto antoi äänillään oman ripauksensa sateisiin kevät ja kesäiltoihin. Minä tykkäsin kun välillä satoi. Se virkisti kummasti mieltä ja puhdisti jotenkin kummalla tavalla.
Navetassa oli muitakin pitkään asuneita, jotka ymmärsivät itseänikin paremmin tai vähintäänkin yhtä hyvin tuota talonväen käyttämää kieltä.
Syksyn tullessa alkoi loosheissa kiertää tieto, jonka mukaan Isännän oli kuultu sanovan
– ”tila ei enää tässä mittasuhteessa kannata ja tämänkin katon alla olevat asukit on lopetettava.
- On ruvettava toimimaan heti, jotta voidaan suunnitella alas ajoa.”
Joku ulkomaan roduista levitti huhua, että ajot on taas tiedossa ja kun ei kieltä ihan viimeistä päälle ymmärtänyt oli ehkä tajunnut viestin hieman väärin. Emme kuitenkaan siinä vaiheessa osanneet lauseen todenperäisyyttä kyseenalaistaakkaan.
Olimme aivan haltioissamme. Me olimme jo monena monituisena vuotena olleet ajoja seuraamassa. Meistä se oli huisin jännää. Tie mistä ajot menivät, kulki aivan ulkonalepäilypaikkamme viertä pitkin ja olimme erotettuina tiestä vain ja ainoastaan ohuella sähkölangalla. Huikeat ihmismassat vyöryivät hiekkatietä pitkin jo tunteja ennen ralliohjusten tulemista. Toiset kanniskelivat mitä eriskummallisimpia laitteita mukanaan ja jotkut antoivat aika maittaviakin välipaloja, kun töllistelivät meitä ihmeissään. Meikäläiselle joku tarjosi kerran ihme frisbiitä joka oli julmetun pahaa. Jälkikäteen selvisi, että se oli italialaista pizza nimistä mössöä, jota erityisesti Berluscooni arvosti. Minä en. Totesinpahan vain että eihän tätä syö lehmätkään, joten se siitä. Meitä huvitti. Hulluja noiden täytyy olla, kun tunkevat itsensä yhteen kasaan tuonne metsän reunaan itikoitten syötäväksi, kun täällä niityllä olisi hyvää tilaa jokaisen oleskella. Aika harvoin kukaan eksyi sähköaidan sisäpuolelle, mitä nyt joskus pari oudosti toilailevaa turistia. Koko episodi alkuineen ja loppuineen kesti noin about kahdeksisen tuntia ja sitten rumba oli taas vuodeksi ohi. Hauskaa oli, mutta kaikki loppuu aikanaan. Minä seurasin aina tarkasti ohjusten kyljessä olevaa kahta merkkiä, jota myös numeroksi kutsutaan. Oli mukava sitten urheiluradiosta illalla kuunnella haastatteluja, kun numeron perusteella osasi haastateltavan yhdistää näkemäänsä autoon. Se toi todellista sisältöä, muuten niin tavalliseen lehmän elämään.
Ajoista mölistiin loosheissa yleisesti. Lopetettavaksi menon tarkoitustakin joku meistä kyseli, mutta kun kukaan ei oikein tiennyt mitä se tarkoittaa, niin päätettiin, että tarkoittipa mitä hyvänsä hoidetaan homma kunnialla ettei isäntäväen tarvitse lopettamiseksi lähdön hetkellä meitä hävetä. Joka tapauksessa lopetettavaksi meno oli sen verran tärkeä toimenpide tilan tulevaisuuden kannalta, että jokainen meistä otti sen ihan kunnia-asiakseen.
Eräänä kesäisenä aamuna se sitten alkoi, ja me kaikki olimme odottavan innostuneita. Isäntä tuli ulko-ovelle ja ilmoitti kantavalla äänellä, - Kuljetukset lopetettavaksi menoa varten alkavat nyt, auto on tullut. Tiesimme heti, että nyt toimimme ennalta lehmä kokouksessa sovitun kaavan mukaan ja olemme isäntäparille mieliksi eikä kukaan niskuroi. Syntyi kuitenkin pientä tunkua ja tönimistä navetan ulko-ovelle ja siitä loivasti ylöspäin menevälle rampille, joka johti ulkona odottavaan kuljetusautoon. Isäntä kuitenkin ilmoitti tomerasti, - ”vain yksi lehmä kerrallaan rampille”, jolloin tilanne rauhoittui heti. Muutamat meistä mennessään ramppia ylös vilkuilivat reteesti taaksepäin muita ja joku Ayshireläinen, muistaakseni Mustikka nimeltään, mylväisikin, että – ”tältä formulastakin varmaan tuntuu, kun sitä lykätään huoltoautoon siirryttäessä Barcelonasta Monacoon”. Muut ammuivat tyytyväisesti ollessaan samaa mieltä. Tunne oli mylvivän Mustikan mielestä kerrassaan mahtava olihan hänkin päässyt tilanjatkamisen kannalta nyt varsin merkittävään rooliin.
Kaksikymmentäyhdeksän meistä sitten vietiin pois. Minä jouduin jäämään. Isäntäväen mukaan omavaraisuustalouteen siirtyvällä tilalla pitää olla yksi maitokone. Olin pitkään suutuksissa isäntäväelle ja mietin – mitä niin pahaa minä olin tehnyt, että muut pääsivät lopetukseen, mutta minä en. Loppujenlopuksi kohtalokseni koitui huono lähtöpaikka. Jos meidät oltaisiin toimitettu lopetukseen käännetyssä järjestyksessä olisin ollut ensimmäinen. Nyt kävi näin.
Pikkuhiljaa kuitenkin elämä omavaraisuustalouden maitokoneena alkoi maistumaan paremmalle ja radiostakin tuli entistä parempia kappaleita…”vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä, vielä voit löytää ystävän, vielä tilaisuuden saat”…
-Pirttis-
Maanantai
MAANANTAI.
Maanantai on sopiva päivä muuttaa elämänsä, ajatteli Taisto Toroskainen kääntyillessään hikisenä sängyssään kyljeltä toiselle. Olotila ei johtunut siitä, että sää olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen lämmin tai hiostava, vaan kahden viikon yhtäjaksoisesta seurustelusta veli Koskenkorvan kanssa. Tosin jo muutaman kosteahkon päivän jälkeen oli voimajuoma muuttunut veljestä isännäksi. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että oli siinä kulunut myös katkeroa, likööriä sekä muutamia olusiakin korvalääkkeen kyytipojiksi. Olo oli tukala.
Kaukaa järven toiselta puolelta kantautui vaimea moottoriveneen murina. – neliheppainen Yamaha, Taisto tunnisti äänen ammattimiehen varmuudella.
Lapsena, aikansa kuluksi oli pikku Tate alkanut imitoimaan erilaisten maataloudessa käytettävien koneiden ja työkalujen ääniä ja onnistunutkin harrastuksessaan joltisenkin hyvin. Koulujenvälisissä henkisissä kilpailussa oli tullut toinen sija matkimalla heinähangon vaimeaa suhinaa. Lisäksi kunniamaininta hienoine kunniakirjoineen oli tullut siitä, että poika oli opetellut kaksi eri ääntä aina sen mukaan miten kauan kaadettu heinä oli ehtinyt levätä maassa ennen kuin heinähangon terävä kaksi piikki rivautti sen seipäälle. Märemmästä heinästä kuului hieman tussahtavampi pistoääni ja seipäälle vienti suhinakin oli hieman raskaampi. Kuiva heinä suhahti äänettömämmin ja huomaamattomammin, vaikka lopputulos kuitenkin oli sama. Raatiin oli tehnyt vaikutuksen pojan pitkä, hontelo olemus pussihousuineen ja henskeleineen, sekä ennen kaikkea naamanvääntelyt ja eleet, mitä tarvittiin onnistuneeseen suoritukseen. Märemmän heinän imitoinnissa poskia piti vetää sisäänpäin niin paljon, että limakalvot kohtasivat, jonka jälkeen kielellä tusautettiin voimalla siihen väliin. Tämä sai aikaan äänen, joka erehdyttävästi muistutti märän heinän joutumista hangon piikkeihin. Kuivemmassa heinässä taas leukaa ja suuta työnnettiin voimakkaasti ulospäin ja huulet mutristettiin tiukaksi nipuksi klyyvarin alle, jonka jälkeen tuhautettiin ilmaa voimakkaasti nenänkautta ulos. Tästä kuului samanlainen ääni kuin hangosta, joka kohtaa kuivemman jo päivän verran kaadettuna olleen heinän. Molempien imitaatioiden loppuvenytys oli miltei sama. Pää kurkotettiin mahdollisimman pitkälle vasemman olkapään päälle, josta se siirrettiin melko vauhdikkaasti lepäämään oikealle olkapäälle. Leuka pidettiin ulospäin työnnettynä, ihan kuin naapurin Hiski-papalla, jolla oli purentavika, päästäen samalla joko vaimeaa tai hieman kovempaa suhinaa huulien välistä. Märemmän heinän loppuvenytyksessä käytettiin myös apuna hivenen sylkeä. Tekniikka jolla äänet oli saatu miltei alkuperäistensä kanssa autenttisiksi oli vaatinut äärimmäisen kurinalaista harjoittelua. Siihen aikaan Taiston harjoitusmäärät olivat olleet kutakuinkin samat, kun Neuvostoliiton menestyksekkään jääkiekkojoukkueen ykkösvitjalla Petrov-Mihailov- Harlamov.
Voiton kilpailussa oli napannut taas kerran Rovasti Hurskaisen poika, laulamalla kimittävällä äänellään ”Maa on niin kaunis”.
Myöhemmässä vaiheessa varhaisnuorena Tate oli muutaman keikankin heittänyt maamiesseurantalolla esiintyvänä taiteilijana. Moottorisahan imitointi toi aina raikuvimmat aplodit, olihan suurin osa katsojistakin metsureita tai muita tukkityöläisiä. Liekö myöhemmin seitkytluvun lopussa moottorisahaa keikoillaan heilutellut punk ikoni Maukka Perusjätkäkin saanut ideansa sahan sopivuudesta esityskäyttöön juuri Taiston imitoinnista. Aikuisenakin vielä oli Kurvin kulman kapakassa tienattu monta tukevaa känniä, leikkuupuimuria ja lypsykonetta imitoiden.
Kunniakirjat, palkinnot, muistot sekä isä-ukko haihtuivat savuna ilmaan eräänä Elokuisena yönä kymmenen vuotta sitten. Palo oli saanut alkunsa kamiinan kaatuessa, kun isä Elmeri oli toikkaroinut tuhannen päissään mökissä. Vakuutusyhtiön palonsyttymissyytutkijan arvioiden mukaan ukko oli menossa kuselle ja lämmityslaite oli hyökännyt päälle kuin viitasusi. Yhtiö vetäytyi kaikesta vastuusta melko sutjakkaasti. Armottomasta tulipätsistä selvisivät kunnialla ainoastaan saunamökin perustukset, sekä pihalle hieman kauemmaksi mökistä tantereelle unohtunut vanha, mutta toimiva luodikko.
Siinäpä ne sitten olivat. Oli siinäkin perintö.
Taisto ja nuorempi velipoika Hantta pitivät perunkirjoitusta lähes turhana toimenpiteenä. Perunkirjan tekijä ja uskotut miehet siinä vain lompakkoaan lihottivat. Tiedossa oli, että jos ukolla jotain rahoja oli maannut jossain, oli tuohet tasavarmasti haihtuneet savuna ilmaan saunamökin mukana. Pankkitilejä ei Toroskaisen perheessä koskaan oltu pidetty suuressa arvossa. Hanttaa ei muutenkaan pätkääkään kiinnostanut tontit ja mullat, vaan allekirjoitusten jälkeen pojalla oli jo kiire kaupunkiin omiin menoihinsa. Taisto rakenteli vanhoille perustuksille itselleen uuden saunamökin. Rakennus materiaalia kertyi sieltä sun täältä ja siitä tehtiin mitä satuttiin saamaan. Nykypäivänä paljon herrojen hehkuttama kierrätys ei ollut Taistolle ihan uusi asia.
Hanttakin oli joskus hurjina vuosina kierrättänyt mökkiläisten perämoottoreita ja työkaluja milloin minnekin. Kierrätyksestä tullut kolmenkuukauden tuomio oli istuttu uuden kiitoradan perustustöitä tehden Seutulan työsiirtolassa Vantaalla.
Moottoriveneen ääni läheni kohti rantaa. Taisto kyllä tiesi, kuka sieltä oli tulossa.
Hantta oli mätkähtänyt, lennähtänyt ja taas mätkähtänyt ajasta ikuisuuten Helsingin hiippakunnassa. Perunkirjoitustenjälkeisten peijaisten ja ilojuhlien jälkeen, ei Taisto ollut pikkuveljeään enää elävänä tavannutkaan. Lähtö oli aika lennokas ja siitä oli uutisoitu pienesti jopa Helsingin Sanomissa. Hantta jäi raitiovaunun töytäisemäksi Mannerheimintiellä, lähellä eduskuntataloa. Uutiskynnystä se tuskin sinällään olisi ylittänyt, mutta törmäyksen voimasta Hantta lennähti, kuin siivet saaneena parikymmentämetriä ilmassa räpiköiden, pudoten suoraan jalkakäytävänreunassa päivystäneen silloisen pääministerin Mooses Lipposen jalkojen juureen. Pääministeri oli viemässä vierailulla olevaa kaksikymmenpäistä Pakistanilaista kauppavaltuuskuntaa sekä tulkkia syömään juuri avatun vastapäisen taidemuseo Kiasman tilausravintolaan valtion tarjoamalle lounaalle. Lipponen oli tapauksesta niin hämillään ja yllättynyt, että teki asennon ja veti käden lippaan ikään kuin kunnioittaakseen kuoleman läsnäoloa. Pakistanilaiset luulivat, että tämä liittyy jotenkin suomalaiseen kadunylitysriittiin ja kohteliaita kun olivat seurasivat Lipposen esimerkkiä. Tavallinen kansa ympärillä oli hieman hämillään, kun puolitoistapäätä vieraitaan pitempi Mooses ja perässä seuranneet Pakistanilaiset seisoivat asennossa kunniaa osoittaen kadulla. Valtuuskunnan mukana ollut Suomalainen tulkki otti vaivihkaa pariaskelta taaksepäin ja yritti sulautua tavallisen kansan pariin. Helsingin Sanomien toimittaja harmitteli, kun filmi kamerasta oli poltettu loppuun edellisen jutun teon yhteydessä. Tilanne normalisoitui melko nopeasti, kun pelastuslaitos pesi Hantan pois asfaltista. Kansa kiirehti askareisiinsa taas vauhdilla. Lipposelle ja valtuuskunnalle maistui korkeatasoinen kapriksilla koristeltu liekkilohi kaikkine lisukkeineen ja maittavine jälkiruokineen Kiasmassa. Päälle juotiin vielä kahvit ja konjakit. Seurueen ilta jatkui valtion kustantamalla illanvietolla Kalastajatorpalla.
Järvi oli melkein tyyni. Moottorista vähennettiin kierroksia. Hahmon erotti jo selvästi.
Kuukaudenpäivät Taisto oli roikkunut ennestään tuntemattomien hämärämiesten kelkassa. Alunperin työnhakureissuksi tarkoitettu Mansen matka oli muuttunut silmänräpäyksessä ryyppyreissuksi. Tate oli tutustunut porukkaan jossain Tamperelaisessa juottolassa ja ensimmäiset päivät uusien kavereiden kanssa olivat sujuneetkin rattoisasti. Rahaa tuntui olevan ja porukan luottomies ”Loisi” lainasi tarvittaessa lisää. Elämä oli helppoa. Mihin tässä nyt töitä tarvi, kun muutenkin tuntu pärjäävän. Porukka remelsi ympäri pitäjää. Käytiin kuokkimassa häissä ja hautajaisissa, tanssipaikoilla otettiin vahvemman rooli, tehtiin kaikkea mitä vain tolkuttomassa humalassa seilaava Suomalainen sonnilauma voi keksiä. Naisistakaan ei ollut pulaa.
Yhtenä päivänä Tate oli ollut sen verran selvin päin, että joutui porukalle kuskiksi. Käytiin Lempäälässä perimässä velkoja. Toimituksen ajan Tate istui letukassa ja kuunteli kasettimankusta Abbaa. Ei hänellä tuollaisiin torpeedon hommiin luonto riittäisikään. Oli ne hurjia äijiä. Näiden kolmen kostean viikon aikana oli Loisin tarjoamaa kovakorkoista lainaa tullut otettua sen verran, että sen maksamiseen eivät perintömullat riittäneet edes käsirahaksi. Kuulohavaintojen perusteella olivat kovin kovakouraista väkeä nuo lainaajat. Taisto päätti karistaa Tampereen pölyt jaloistaan. Puolenvuoden päänpehmittäminen ja oleskelu saunamökillä oli aika tänään saattaa päätökseen. Kaikki vaihtoehdot oli punnittu ja mitattu vaakakupissa. Tulos oli selvillä ja kyyti oli tilattu. Pelkoa se ei ollut, pikimminkin uhmaa. Taistosta oli aina löytynyt tiettyä jämäkkyyttä, hoitaa hankalatkin asiat.
Moottori oli sammutettu ja vene oli lipunut rantaan. Rantakivet kolisivat veneen kylkiin. Ääni oli kolkko. Tilattu kyyti oli saapunut.
Taisto nousi sohvalta ja kävi hakemassa nurkassa olevan toimivan perinnön. Rauhalliset askeleet kuljettivat tätä uurteista miestä, kohti saunamökin takana olevaa vastaniitetyistä heinistä tehtyä kekoa. Heh…naurahti mies mennessään. - Olit siinä odotellessasi hankonut näköjään pari seipäällistäkin. Hahmo nyökytteli päätään hyväksyvästi ja nosti viikatteen olalleen.
Maanantai on sopiva päivä muuttaa elämänsä. Lopullisesti.
Vene loittoni rannasta, häviten ulapalle kohti taivaanrantaa. Kyydissä oli kaksi hahmoa. Vain toisella oli viikate.
-Pirttis-
Mainos